Tuu tänne mun kainaloon/ vaik kusipäähän mä sulle aina oon
Menen makaamaan maalle hiekalle
nostan katseeni taivaalle mustalle
Valkoisia tähtiä mustalla taustalla,
tänä yönä lennetään enkelten lailla.
Sanon porukoille hyvää yötä, kapuan mun huoneeseen toiseen kerrokseen laittaen oven lukkoon.
Istun sängyllä kuunnellen musiikkia. Räppiä. Suomalaista. Avaan ikkunan. Istahdan sille sytyttäen tupakan.
Mä tunnen kylmän pohjoistuulen vasten kasvoja. Puhallan savut keuhkoista. Se katoaan tuuleen.
Nostan katseeni taivaalle. Tänään on taivas täynnä tähtiä. Mun katse kiinnittyy kirkkaimpaan tähteen taivaalla. Ihan kuin se hymyilis mulle. Ei yhtäkään pilveä sotkemassa tuhansien tähtien loistetta.
Pakkanen menneen talven lumii,
ennen valveunii,
melkein paleltumii.
Suurii kuvitelmii,
tuli univelkaa.
Musta on kuulemma tullut muita kohtaan ilkeämpi lähiaikoina. Miksi haluaisi hymyillä maailmalle jos se ei hymyile takaisin ? En mä halua ilkeillä ihmisille ilman syytä. En mä haluu olla sellanen.
Ehkä maailma vaan on muokannut musta tälläsen. Saatan olla töykeä ihmisille joita en tunne , mutta ne kenestä mä välitän , on mun erityissuojeluksessa. Niiden puolta mä pidän enkä anna niille tapahtua mitään pahaa. Siihen mä olen pyrkinyt.
Voisin tietty yrittää olla mukavampi muille. Ehkä tuntemattomillekin. Ehkä mä vaan en halua näyttää heikolta sellasten ihmisten edessä, joihin en luota. Se ois ku antais aseen käteen ihmiselle , joka haluaa sua satuttaa. Siteeraan ihmistä, joka oli mulle tosi tärkeä joskus. Mutta sitte tapahtu asioita joka ajo siihe ettei enää olla edes puheväleissä. Jos voisin, mä muuttaisin asioita. Sitä mä en voi tehdä. Jote elän asian kanssa, ja toivon että joku päivä me viel sovittas. Ehkä. Joku kaunis päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti